Koko tarina alusta loppuun

Kun vihdoin unelma omasta koirasta toteutui, sitä tunnetta ei voinut edes sanoin kuvailla. Vuonna 2006 kesäkuussa löysimme ilmoituksen läheisen kaupan seinältä. Ilmoituksessa oli myynnissä 5 kuukauden ikäinen beagle narttu. Nappasimme ilmoituksen mukaamme ja pihalla äitini soitti numeroon, joka oli ilmoituksen alakulmassa.
Olin tällöin 10. Muistan sen innokkuuden, oma koira, meille, meidän taloon. Seuraava ilta meni vain lukiessa siskoni kanssa kyseisestä rodusta. Silloin mielessäni pyöri vain "jee meille tulee koira".
Vain muutaman päivän jälkeen suuntasimme kohti Korpilahtea. Matkalla katsomaan ja mahdollisesti ostamaan ilmoituksessa olevaa koiraa. En osannut vielä ajatella silloin, sillä hetkellä kuinka tärkeää ystävää olimme hakemassa. Parasta ystävää.

Myynti-ilmoitus, nyt jo todella kulunut.

Saavuimme perille omakotitalon pihaan. Meidät otettiin vastaan ja vietiin takapihalle. Siellä se oli heti meitä vastassa. Pieni pirteä ja niin suloinen koira, Nelli. Sen ikäisenä en osannut keskittyä jutteluun omistajien kanssa. Tilanne oli niin jännittävä ja niin onnellinen. Pian olimmekin jo autolla. Nelli oli hieman innokas kaveri, ja juuri kun perhe halusi hyvästellä neidin isäni avasi peräkontin. Hyvästelyt päätti koira jättää väliin ja syöksyä autoon! Olihan se hiukan noloa.. Pian kuitenkin olimme matkalla kotiin. Se matka meni nopeasti, nopeammin kuin koskaan.
Ensimmäiset aamut heräsin viiden aikoihin ja käytin koiran ulkona. Sen jälkeen en malttanut millään enää nukkua. Tehtiin paljon temppuja. Nelli ei osannut kuin istua ja antaa tassua. Pian se osasi jo maata, antaa toista tassua, kumartaa, mennä sivulle, ymmärsi kaikki peruskäskyt.... Se oli helppoa. Ruoka + beagle = onnistumisia luvassa. Ulkoiltiin paljon ja tuttavat ja kaverit kävivät katsomassa uutta perheenjäsentä.
Siitä alkoi meidän ystävyys, ikuinen ystävyys.

vuosi 2007(?)

vuosi 2007

2006 tai  2007

2007

2008 tai 2009

2007 (?)

2008

Nyt siirrymme vuoteen 2012. Muistellaampa hieman menneitä. Kävimme kesäisin paljon mökillä, veneessä oli Nellin mielestä hauskaa. Lenkkeilimme, tutustuimme koirakavereihin, käytiin mätsäreissä ja seikkailtiin maailmalla. Takana on paljon karkureissuja, huonoja päiviä, kiroomisia kuinka surkea koira se olikaan. Mutta koskaan sitä en tarkoittanut, peruisin sen kaiken nyt jos vain voisin. Teimme niin paljon kaikkea yhdessä. Huonoina päivinä mikään ei ollut parempaa kuin ottaa koira viereen ja puhua vain kaikki ulos. Koira ei vastaa niinkuin ystävät, mutta se osaa lohduttaa. Eikä mikään muu piristä niin paljoa kuin oman koiran sekoilut.

Kesä tuli. Myös poikaystäväni muutto. Nelli tuli kesäksi asumaan meidän kanssa. Sinä kesänä koira oli aivan erilainen. Hyvällä tavalla. Se oli rauhallinen, totteli hyvin. Kävin heittämässä Nellin kanssa myös talviturkin! Koira oli jokaisessa asiassa ja menossa mukana. Se näki niin paljon uutta ja sai kokea mahtavia asioita. Toki myös se sisäinen riiviö heräsi välillä eloon. Nelli sai myös poikaystäväni koirasta parhaan kaverin. Koskaan se ei ollut kenenkään kanssa riehunut ja leikkinyt niin paljoa. Aina se pelkäsi muita koiria (syystä että 5kk iässä Nellin kimppuun hyökkäsi toinen koira). Nyt kuitenkin tämän kaverinsa kanssa kaikki meni hyvin. Iltaisin ne aloittivat hippaleikin sisällä. Juuri silloin kun tarkoitus oli rauhoittua ja käydä nukkumaan..

Tuli heinäkuu. Heinäkuu alkoi vaihtua elokuuhun. Mutta ennen sitä tapahtui jotain outoa. Nelli oli poikaystäväni luona ja illalla menimme sinne. Vastassa oli hieman apaattinen koira ja iiiso lammikko nestettä, seassa hieman ruokaa ja verta. Silloin iski paniikki. Lähdimme viemään Nelliä kotiin. Soitin päivystävälle, mutta hän arvioi ettei tilanne ollut vakava. Sanoi, että voisimme lähteä tuomaan koiraa, mutta voimme odottaa aamuun ja soittaa omalle lääkärille. Oksentelu jatkui yön yli. Aamulla soitin omalle lääkärille, ei vastannut. Soittelin lääkäreitä läpi, mutta kaikkialla oli täyttä. Minulle annettiin hoito-ohjeita ja käskettiin soittelemaan takaisin jos ei oksentelu lopu.
No, se loppui. Koira ei enää oksentanut. "Huh, selvittiin säikähdyksellä". Päivät jatkui normaalisti. Rallit lähestyivät, Nelli olisi menossa kotiin siksi aikaa. Harmitti jättää koira, mutta mukaan sitä ei voinut ottaa.

5. -6.8.2012 päivä jota koskaan en tule unohtamaan.

Rallit olivat ohi. Sunnuntaina haettiin Nelli takaisin poikaystäväni luokse. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Nelli oli todella alakuloinen, se ei edes heiluttanut häntää kun menin hakemaan sitä. Kävelytin sen pihalla, se oksensi. Vein sen tarhaan ja mietittiin että miten tässä nyt tehdään. Iskä kehotti odottamaan ja seurailemaan tilannetta. Kunhan vesi pysyy sisällä.
Pistettiin koira autoon ja lähdettiin. Se ei todellakaan ollut enää normaali itsensä. Ilta kului. Koira joi, paljon. Välillä okseni, mutta joi. Se alkoi olemaan pirteä, mutta halusi maata parvekkeen sohvalla. Ajattelin että kyllä tämä tästä, kaikki menee vielä hyvin.
Käytin kaverini kanssa Nellin ulkona. Se oli hirvein ulkoilu ikinä. Koira ulosti verta. Pistin äitilleni viestiä, että nyt ei voi enää odottaa. Nyt on vietävä se lääkäriin. Edes portaissa koira ei pysynyt pystyssä. Menimme sisälle, koira meni vessaan. Mutta nyt se jo heilutti häntää. Joi vettä. Yritti vähän syödäkkin. Kello oli jo niin paljon, että lähin lääkäri olisi 100km päässä. Menisimme aamulla lääkärille. Nelli virkeni niin hyvin.

Hetken päästä tilanne muuttui täysin. Koira makasi vessan lattialla, aivan paikallaan. Tuijotti vain tyhjyyttä. Loiste silmistä oli kadonnut. Itkin. Leikkasin kaulapannan poikki, yritin kaikkeni että se jaksaisi. Kerroin sille kuinka paljon rakastan, kuinka tärkeä se minulle on. Kuinka sen pitäisi selvitä, en pärjäisi ilman sitä. Nostin sen syliin. Pidin kättäni tukena takaa ja aloin tuntea jotain märkää valuvan pitkin kättäni. Nostin käden ja huomasin kuinka tumma veri, melkein musta veri valui pitkin kättä. Ikinä en ole mennyt niin pahaan paniikkiin. Tärisin, laitoin koiran lattialle, otin puhelimen ja soitin äidilleni. Itkin ja huusin. "se ei selviä, äiti se kuolee". Äitini lähti tulemaan kotoa. Pesin käden, tärisevän verisen käden. Itkin ja olin aivan paniikissa. Toivoin, rukoilin niin kovasti. Äitini tuli paikalle. Vessan lattialla oli verta. Nellin kieli roikkui maassa. Se ei reagoinut mihinkään. Pari kertaa räpäytti kauniita silmiään. Muuten se vain hengitti, todella hitaasti. Mutta hengitti. Sydän löi.

Äitini soitti numeropalveluun ja siitä yhdistettiin päivystävälle. Oletin vieläkin kaiken vain selviävän. Eihän näin meille voisi tapahtua, eihän? Ei ikinä! Aina niin terve koira, ei koskaan mitään ruoka-allergiaa suurempaa.
Mutta lääkäri totuuden tietää..
"se ei selviä aamuun". Mitään kauheampaa ei voi kuulla. Mitään ei olisi enää tehtävissä. Huusin, huusin niin kovaa ja itkin. Huusin kuinka se olisi tarvinnut apua jo aikaisemmin. Mutta ihan turhaan..  Nelli alkoi kouristella ja tiesin, nyt se tapahtuu. Huusin ja itkin, yritin miettiä miten voin estää, olin aivan järkyttävässä paniikkitilassa. Kouristelun ajaksi minut vedettiin pois vessasta. Avuttomana yritin vain miettiä mitä teen, huusin vain "ei" -sanaa. Menin takaisin koiran luokse. Se ei hengittänyt enää. Pistin käden sen kyljelle, sydän hakkasi vielä kahden iskun ajan. Se loppui siihen. Itkin, silitin sitä, annoin pusuja. Iskäni tuli paikalle. Nelli laitettiin lakanan sisään. Iskä kantoi sen autolleen. Lähdimme kaikki kotiin. Lyhyt matka poikaystävältäni kotiin, se matka oli ikuisuus. Aina niin pirteä koira nukkui nyt ikiunta vieressäni, lakanan sisässä. Se oli vielä niin lämmin. Silitin vain sitä, ja itkin.

Se oli nyt ohi. Ystävyys ei kuitenkaan lopu missään vaiheessa. Rakastan ensimmäistä koiraani aina, ikuisesti ♥
Jos olisin tiennyt, olisin jättänyt rallit välistä, kunhan olisin saanut olla rakkaan ystävän kanssa. Jos olisin tiennyt, olisin auttanut sitä. Mutta en, en tiennyt, en tajunnut. En osannut arvata mitä päivät tuo. Vieläkään en pysty hyväksymään tapahtumaa, koko päivä ja yö kummittelee mielessäni. Nelli olisi ansainnut vielä monta hienoa vuotta..♥

Lepää rauhassa rakas ystäväni, en unohda sua koskaan ♥

pelottava kansi